24.12.2019

Karhumies - Vesa Tuominen & Esa Silander



Saanko esitellä Juuson: lahjakkaan taidemaalarin ja lähes viisisataakiloisen ruskeakarhun, joka voi suostua hengailemaan kanssasi jos vain olet rauhallinen ja varovainen. Tai sitten jos olet Sulo Karjalainen, Juuson paras kaveri ja suurpetokeskuksen eläintenhoitaja. Tästä kaksikosta julkaistu kirja on juuri niin sympaattinen kuin voisi kuvitella.

Karhumies on Vesa Tuomisen ja Esa Silanderin projekti, joka syntyi Tuomisen kiinnostuksesta karhuja kohtaan, sitä seurannutta lehtihaastattelua ja lopulta keskusteluja Karjalaisen kanssa, joiden pohjalta syntyikin pian kirjoittamispäätös.

Kirjan kuvat on ottanut Tapio Paappanen ja ne ovat oleellinen osa koko teosta. Kohteita on selkeästi päästy lähellä ja normaalien luontokuvien sijaan tuntuu kuin katsoisimme Sulon ja Juuson perhealbumia.


Karhu on ollut suomalaisille aina myyttinen olento. Metsän kuningas, Otso, mesikämmen tai vaikka kontio. Maan pinnalle kultaisissa kätkyissä laskettu Otavan tähtikuviosta, jossa voimme edelleen nähdä korin kultaisine vitjoineen.

Karhuja on aina pelätty ja niitä sai vielä vuoteen 1964 saakka vapaasti metsästää hyvinkin julmilla tavoilla. Nykyään karhukanta on lähtenyt Suomessa kasvuun salametsästyksestä huolimatta ja 2017 niitä arveltiin löytyvän noin parisentuhatta kappaletta.


Karhumies Sulo ei karhujaan pelkää vaikka tämä onkin saanut päähänsä vakavan osuman käpälästä. Ensimmäisen karhun tämä taas tapasi jo kahdeksanvuotiaana. Raadeltujen lampaiden reunustaman reitin päässä odotti karhu, jonka syvä murina pysäytti nuoren pojan. Onneksi molemmat pinkaisivat karkuun omiin suuntiinsa.

Sulon mukaan ei petoja voisi hoitaakaan jos pelko ottaisi vallan. Karhujen lisäksi tämän vastuulla on muun muassa poroja, ahmoja, ilveksiä ja susia. Juuso on kuitenkin se superstara, joka on valloittanut suomalaiset puolelleen.

""Millä mielellä sitä ollaan", hän kysyy Juusolta, isolta uroskarhulta. Juuso katsoo silmiin, ja hymy leviää sen karvaisille kasvoille. "Onko hyvää, Reeta?" kysyy mies, ja Reeta vastaa nousemalla kahdelle tassulle ja nyökkäämällä, sillä hunaja maistuu tänäänkin. Kaikki on siis hyvin, mies toteaa ja jatkaa kierrostaan tarttuen päivän toimiin."

Kirjassa käydään läpi Sulo Karjalaisen elämää aivan nuoruudesta lähtien. Isosta, mutta turhan nopeasti harvenevasta perheestä jäljelle jääneet asuvat lähellä, mutta ovat kiireisiä omien perheidensä kanssa. Linnan juhliinkin Sulo kutsuttiin 2016, jolloin tämä tuumi "Jaaha, täytynee lähteä kahtomaan. Kutsussa luki, ettei sinne saanut lähteä rompevaatteissa."


Mahdolliset vaimoehdokkaat taas jäivät nuoruudessa liian vähälle huomiolle karvaisten perheenjäsenten vuoksi. Kuin vahingossa, mutta todelliseen tarpeeseen syntynyt, suurpetokeskus pitää miehen edelleen kiireisenä ja onneksi myös turistit ovat löytäneet paikan, sillä näiden tuoma tuki on keskukselle tärkeää.

Karjalaisen elämän lisäksi karhutkin saavat kirjassa arvoisensa kohtelun. Eivät vain lajina vaan yksilöinä. Suurpetokeskuksen karhut eivät tulisi luonnossa yksin toimeen eikä niitä kaikkia voi laittaa yhteen aitauksissakaan, koska niistä jokainen on erilainen persoona.

Eripuraa syntyy erilaisten tyyppien kesken, mutta toisaalta leikkisyys ja ilkikurisuuskin näkyvät näissä älykkäissä eläimissä, joita kirjassa kuvaillaan pitkämielisiksi, kärsivällisiksi, uteliaiksi ja tietty herkuttelijoiksi. Ne näyttävät tunteitaan ja karhun surun voi aistia. Iloiseksi karhu tulee Sulon mukaan kun se saa jotain oikein hyvää tai "kun se saa jonkin paikan särettyä". Myös nallekarkit ovat kuulemma karhujen mieleen.


Sulo saattaa jopa nukkua Juuson vieressä ja kertoo, että jos Juusolle sanoo varovasti niin se kääntyy hyvin sievästi vieressä. Tämä onkin tärkeää kun on tuollainen vähän isompi unikaveri. Sulo kuvailee karhukavereitaan:

"Karhut kaipaavat hyväksyntää. Tulevat viereen, kyhnäävät. Korvat leviävät. Hymy leviää kasvoille eli kuonolle kuten koiralla. Karhua ei saa silittää. Sen karva on sähköinen, se ratisee, jos sitä silittää. Siinä on ero koiriin. Rapsuttamisesta karhut tykkäävät, varsinkin Juuso."

Sulo kertoo, että karhujen kanssa pitää olla ensinnäkin rauhallinen. Niille tulee jutella ja olla rehellinen, rento ja välitön. Riittävä hoito on tietysti tärkeää ja Sulon karhujen luona käy säännöllisesti eläinlääkäri, ne syövät hyvin, elävät virikkeellisessä ympäristössä ja nukkuvat hyvin. Sulon karhuja ei poikkeuksellisesti tarvitse edes nukuttaa eläinhoitoa varten. Keskus sai alkunsa rakkaudesta eläimiin ja se näkyy.

"Sulo on elämäntyöllään auttanut hädänalaisia eläimiä. Hän korostaa, että pitää auttaa myös hädänalaisia ihmisiä, orpoja, pelokkaita, hylättyjä, yksinäisiä, työttömiä, köyhiä. 


Kirjasta löytyy mahtavia tarinoita muun muassa ihan vallattomasta Vyöti-karhusta, erilaisista auttajista suurpetokeskuksen kanssa ja muun muassa yrityksistä punnita Juuso, jossa riittää hajonneita häkkejä ja huolellista suunnittelua. Myöskään Juuson uraa taiteilijana ei tietenkään ole sivuutettu.

Taiteilijaseura Koillisen kunniajäsen Juuso maalaa impressionistisia teoksia tassuillaan. Se odottaa pöydän ääressä malttamattomana, saa eteensä vanerilevyn ja yhden vesiliukoisen sormivärin kerrallaan. Uuden värin saatuaan se katsoo tuliko hyvä jälki ja jatkaa tassuillaan maalaamista. Töitä katsellessa näkee, että Juusolla on oma persoonallinen tyylinsä.


Teosten myynnillä Juuso on ostanut muun muassa kaksi karhuallasta ja näin tukenut karhujen orpokodin kunnostamista. Helsingissä, Galleria Ruplassa, on pidettu Juuson taidenäyttely ja tämän töitä on nähtävissä aina suurpetokeskuksen kahvilan seinillä.

Suurpetokeskuksen tulevaisuuden suhteen on tärkeää, että Sulon työlle löytyy ihmisiä jatkamaan sitä. Keskus voisi toimia eräänlaisena orpokotina petoeläimille ja sen merkitys opetuksessa olisi korvaamaton. Niin ammatillisissa opinnoissa, mutta Sulon mukaan myös inhimillisissä. Tämä sanoo:

"Karhu on niin älykäs, että sitä voi verrata ihmiseen. Karhu voi opettaa kohtaamisen. Sillä on sovitteleva luonne, eikä se halua riitaa. Karhu puolustautuu vain pakon edessä. Karhu väistää tilannetta, jossa se joutuisi puolustautumaan. Näin se voi opettaa toisen kunnioittamista. Kunnioittaahan se itse ihmistä ja väistää kohdatessaan."



Vesa Tuominen & Esa Silander, 2018, Karhumies, Docendo, arvostelukappale






1 kommentti:

  1. Nuo Kuusamon Suurpetokeskuksen karhut ovat ihania, ja tämä kirja on tosiaan sympaattinen. Kerran olen käynyt siellä paikan päällä karhuja katsomassa, ja kirjan luin viime joulun aikaan. Mukavasti siinä on myös kuvia mukana, kuten tästä sinun postauksestasikin näkyy, ja muutenkin oli mukavaa ja kiinnostavaa luettavaa!

    VastaaPoista