29.7.2015

The Man Booker Prize 2015 ehdokkaat




Uutta lukemista valitessa sitä tulee mietittyä kirjaa monien kriteerien kautta. Jos kannessa on tieto Man Booker Prize-ehdokkuudesta, niin päätyy kirja hyvin oletettavasti luettavien pinoon. Samalla tavalla vaikuttava muun muassa Pulitzer, Nobel ja National Book Award valintoihini. Toisaalta kyse on tietynlaisesta etsimisen laiskuudesta, mutta toisaalta nämä palkinnot tarjoavat valmiin tiekartan kirjallisuuden maailmaan. Ainakaan tämä kartta ei ole kovin usein johdattanut väärille jäljille. Goodreadsista löydät kätevästi edellisten vuosien voittajat.

Man Booker Prize jaetaan tänä vuonna 47:nen kerran. Aina vuoteen 2001 asti se tunnettiin nimellä Booker Prize ja vuonna 2002 Man Group plc:n tultua mukaan sponsoriksi, sai palkinto nykyisen nimensä. Vuonna 2002 palkinnon saaja oli mahtava Life of Pi.

Itselleni mielenkiintoinen tapahtuma oli vuoden 1993 kohu yhdestä lempikirjoistani. Irvine Welshin Trainspotting pääsi ehdokaslistalle ja kaksi tuomaria uhkasivat tämän johdosta erota tehtävästään. Lopulta kirja ei päässytkään jatkoon, mutta saavutti kuitenkin omin avuin ansaitsemansa huomion.


Vuoden 2014 voittaja Richard Flanagan. Kuva: Janie Airey

Aina vuoteen 2013 asti ehdokkuuden pystyi saamaan vain Brittiläisen kansanyhteisön, Zimbabwen tai Irlannin kansalainen, mutta nykyään sen voi saada mikä tahansa englanniksi julkaistu kirja, joka on myös julkaistu briteissä. Pelkästään ehdokkaaksi pääseminen tietää kirjailijalle kunniaa ja lisääntyneitä myyntilukuja. Siksi on erittäin mielenkiintoista saada taas uusi ehdokasluettelo nähtäville.




Tämän vuoden ehdokkaat on valittu tänään 29. heinäkuuta. Näistä ehdokkaista 6 kappaletta päätyy shortlistille, joka julkaistaan 15. syyskuuta ja voittaja valitaan 13. lokakuuta. Vielä on siis hetki aikaa asetella panoksia vedonlyöntiin, tutustua ehdokkaisiin ja ehkä jopa lukea muutama kiinnostava teos listalta.





Vuoden 2015 Man Booker Prize longlist:




Bill Clegg (US) - Did You Ever Have a Family (Jonathan Cape)






Anne Enright (Ireland) - The Green Road (Jonathan Cape)




Marlon James (Jamaica) - A Brief History of Seven Killings (Oneworld Publications)





Laila Lalami (US) - The Moor's Account (Periscope, Garnet Publishing)




Tom McCarthy (UK) - Satin Island (Jonathan Cape)




Chigozie Obioma (Nigeria) - The Fishermen (ONE, Pushkin Press)




Andrew O’Hagan (UK) - The Illuminations (Faber & Faber)




Marilynne Robinson (US) - Lila (Virago)


   

Anuradha Roy (India) - Sleeping on Jupiter (MacLehose Press, Quercus)




Sunjeev Sahota (UK) - The Year of the Runaways (Picador)




Anna Smaill (New Zealand) - The Chimes (Sceptre)




Anne Tyler (US) - A Spool of Blue Thread (Chatto & Windus)




Hanya Yanagihara (US) - A Little Life (Picador)







Päivitys 15.9.2015:


Ja shortlistiin päätyivät:



Satin Island by Tom McCarthy (UK) Jonathan Cape.

A Brief History of Seven Killings by Marlon James (Jamaica) Oneworld.

A Spool of Blue Thread by Anne Tyler (US) Chatto & Windus.

The Year of the Runaways by Sunjeev Sahota (UK) Picador.

A Little Life by Hanya Yanagihara (US) Picador. 


The Fishermen by Chigozie Obioma (Nigeria) One/Pushkin Press.


24.7.2015

Glow



Ned Beauman on saavuttanut jonkin verran suosiota ainakin kotimaassaan Britanniassa. Yleensä tämän tarinat ovat sijoittuneet historialliseen ympäristöön, mutta uudessa kirjassaan Beauman siirtyy moderniin ja jollain tapaa jopa "hyperurbaaniin" maailmaan.

Glow on huumehöyryinen tarina, jossa risteillään Lontoon ja Burman välillä. Juonesta hirveästi paljastamatta voin sanoa, että tarinaan liittyy paljon huumeita ja välillä mahtavaa pohdintaa niistä, salaliittoteorioita, alkoholia, seksiä, Lontoon katuja ja Burman viidakoita, ystävyyttä, iso ja ilkeä yritys ja pienten ihmisten taistelu sitä vastaan sekä jostain syystä älykkyyttään kasvattaneita kettuja. Melko psykedeelistä.


Usein kuulee sanottavan kirjasta, että siinä "oli hetkensä". Tässä kirjassa tämä toteama toimii poikkeuksellisen hyvin. Kirja etenee melko tylsänlaisesti eteenpäin, mutta aina välillä se iskee vasten kasvoja. Siinä todella on hetkensä. Juuri kun kyllästyt ja aiot laskea kirjan alas, niin Beauman yllättää sinut taas jollain pienellä nerokkaalla tekstinpätkällä.

"What he hates about whisky hangovers, he thinks now, is the synthesis they achieve between the spiritual and the gastric, as if your soul needs to throw up or your stomach has realised life is meaningless."

Tyylillisesti liikutaan jossain Chuck Palahniukin ja Irvine Welshin vanavedessä. Beaumanilla on ehdottomasti oma persoonallinen äänensä, mutta ei niin omaperäinen, etteikö esikuvat olisi tunnistettavissa.

Välillä tuntuu, että tämä yrittää hieman liikaakin tietynlaiseen "nokkeluuteen" tekstissään, mutta kokonaisuus pysyy kasassa. Tämä kuitenkin vaatii juuri toiminnallisten osuuksien riittävyyden tekstissä. Kun tarinassa ei tapahdu paljoa, niin aina ei teksti myöskään tyylillisesti jaksaa pitää mielenkiintoa yllä. Kirjan teemaan sopivasti sitä voisikin verrata pilleri-cocktailiin, joka välillä laskee sinut ja väilillä taas nostaa aina uusiin korkeuksiin.

Jos tästä kirjasta joskus tehdään leffa, niin ennustankin nopeita leikkauksia ja paljon värejä ja valoja. Se tulisi näyttämään kuin MTV joskus silloin ysärillä ja ainakin minä katsoisin. Vaikka tarinassa olisikin puutteensa, niin kyseessä on ehdottoman lahjakas kirjailija ja suosittelen kirjaan tutustumista.





 Glow, 2014, Ned Beauman, Sceptre





17.7.2015

Timeline





Olen kehittänyt jonkinlaisen fetissin tarinoihin aikamatkustuksesta. Olen sitä sukupolvea, jolle Paluu tulevaisuuteen edusti mahtavinta tarinankerrontaa ikinä. Erilaiset koneet ja teoriat ja aikamatkustuksen paradoksit kiinnostivat ihan simona.

Esimerkiksi Stephen Kingin 11/22/63 on esimerkki oikeasti hyvästä aikamatkustustarinasta viime aikoina. Elokuvista taas esimerkiksi About Time oli mielenkiintoinen. Vaikka onkin esimerkki myös siitä, että jostain kumman syystä aikamatkustus ja romantiikka ovat kaksi genreä, jotka tuntuvat koko ajan kulkevan käsi kädessä. Myös elokuvassa Project Almanac kulki romanttinen sivujuoni, mutta niitä aikamatkailun ongelmiakin käsiteltiin melko persoonallisesti.

Michael Crichtonin Timeline oli ihan viihdyttävä tarina aikamatkustusksesta myöskin. Siinä joukko arkeologeja löytävät kaivaukselta modernin esineen, joka näyttäisi kuitenkin lojuneen siellä vuosisatoja. Salaperäinen yhtiö kutsuu tutkijat luokseen ja nämä huomaavat mahdollisuuden oikeasti käydä tutkimansa vuosisadan alueilla. He siis matkustavat erinäisten tieteellisiltä kuulostavien selitysten kautta keskiajalle, ranskalaiseen Dordognen linnoitukseen ja luostariin. Eli siis sellaista perushömppää.

Välillä pääosan kirjassa vievät triviaalit tapahtumat keskiajalla. Politiikka ja juonittelu ja hahmojen sekaantuminen ajan elämään nousevat tärkeämmäksi elementiksi kuin aikamatkustus. Edes paradoksien muodostuminen ei tämän tarinan sisällä ole oleellinen uhka. Mieluummin olisin nähnyt itse aikamatkustuksen teemojen nousevan yli perinteisen tarinankerronnan. En jaksa kiinnostua linnoitusten valtataisteluista, koska... noh, vaihtoehtona olisi AIKAMATKUSTUSTA.


Tarinassa oli paljon hyvää yritystä. Tämä oli ensimmäinen Crichtonin kirjani ja nimi on aiemmin ollut minulle tuttu lähinnä Jurassic Parkin kautta. Melko perinteistä kerrontaa kuitenkin odotin ja sitä sainkin.

Kirjassa esiintyvä salaperäinen yhtiö, tiede aikamatkustuksen takana ja arkeologien saama uusi tieto olivat tarinassa parasta. Sitä olisi vain saanut olla enemmän. Etenkin tämän kumman yhtiön johtajan mietteet nousivat kirjasta edukseen. Tämä pohti aikamatkustuksen kulttuurillista vaikutusta melko syvällisesti ja tästä etenkin olisin lukenut enemmänkin.
“In other centuries, human beings wanted to be saved, or improved, or freed, or educated. But in our century, they want to be entertained. The great fear is not of disease or death, but of boredom. A sense of time on our hands, a sense of nothing to do. A sense that we are not amused.”
Tyylillisesti Crichtonilla ei tunnu olevan paljoa annettavaa ja tekstin tarkoitus on lähinnä vain kuljettaa juonta eteenpäin. Henkilöhahmot jäivät kaikki taustahahmoiksi. Joka ikinen. Yksikään ei oikeastaan noussut tarinasta esiin "päähenkilöksi" ja tämä hieman vaikeutti juonen seuraamista. Toisaalta en minä suurta kirjallisuutta ollutkaan metsästämässä vaan viihdytystä. Kyllä kirja sitä ainakin ajoittain tarjosi.

Jos olet lukenut hyviä kirjoja aikamatkustuksesta, niin vinkkejä saa antaa kommentteihin!



 Timeline, 1999, Michael Crichton, Arrow Books

15.7.2015

Go Set a Watchman


Kuva: Barnes & Noble


Harvoin nykyaikana kaunokirjallinen teos on saanut yhtä kuohuvaa vastaanottoa kuin Harper Leen "kauan kadoksissa ollut" Go Set a Watchman. Ensin kohua aiheutti, että tällainen teos, joka on kirjoitettu yli 50 vuotta sitten, on ylipäätään olemassa. Toiseksi kohua herätti epäilyt siitä onko Lee ollut kykenevä tekemään itse päätöksiä kirjan julkaisun suhteen. Tästä aiheesta kirjoittelin jo helmikuussa täällä. Kolmas kohun aihe löytyi Atticuksen rasistisista piirteistä, jotka ovat hyvin ristiriidassa edellisen kirjan kanssa.

Se edellinen kirja on tietysti To Kill a Mockingbird (suom. Kuin surmaisi satakielen). Yksi rakastetuimpia kirjoja maailmassa. Se toi esiin rotuongelmia Yhdysvalloissa nuoren Scoutin silmin katsottuna. Tämän syvästi ihailema isä Atticus puolusti oikeudessa mustaa miestä, jota syytettiin valkoisen naisen raiskauksesta. Tarina käsitteli lopulta hyvin persoonallisella ja merkittävällä tavalla sukupuolten, rotujen ja luokkien välisiä ongelmia. Samoja teemoja oli myös nyt käsitellyssä kirjassa.

Go Set a Watchman ilmestyi 14.7.2015 ja kovan odotuksen jälkeen luin sen samana päivänä. Lukukokemukseen vaikutti jotenkin se, että tiesin niin monien ihmisten ympäri maailmaa lukevan samaa kirjaa samaan aikaan kanssani. Kommentteja tuli nettiin päivän aikana paljon ja kerrankin kirjallisuus ei ollutkaan niin yksinäinen harrastus. Tämä kirja oli tapahtuma.

Ensinnäkin täytyy muistaa, että kyseessä ei ole jatko-osa. Kyseessä on romaani, joka kustantajan toiveesta muokattiin Mockingbirdiksi. Se on siis aiempi versio samasta tarinasta. Haluan kuitenkin huomauttaa, että tarina toisaalta toimisi aivan yhtä hyvin jatko-osanakin. Watchmanissa seuraamme aikuisen Scoutin paluuta kotiinsa Maycombiin, Alabamaan. Välillä näemme vilahduksia tämän lapsuuden muistoihin ja juuri näistä muisteloista koostuikin sitten Mockingbird.

Oliko se Atticus siis tosiaan rasisti kirjassa? No olihan se, mutta Harper Leen maailmassa ei mikään ole ihan näin mustavalkoista. Väittely siitä saako rakastettua hahmoa näin "muutella" on melko kapeakatseista. Leen tehtävä ei ole tarjoilla meille puhtaita sankareita ja jos tämä haluaa tarkastella ihmisyyttä myös harmaansävyissä, niin sehän tarkoittaa vain rikkaampia tarinoita meille. Ja loppujen lopuksi:

"Every man's island, Jean Louise, every man's watchman, is his conscience."

Kirjan sävy olikin todella hienovarainen. Sitä oli yksinkertaisuudessaan ilo lukea ja kirjan sivuilta saattoi aistia miten terävä mieli kirjailijalla onkaan. En halua liikaa paljastaa juonesta, mutta olin yllättynyt miten paljon kirja perustui eräänlaisen pohtivan dialogin varaan. Parasta antia oli Scoutin ja tämän isän välinen väittely, johon uskon vielä palaavani useamman kerran. Myös Scoutin sedän hahmo oli todella herkullisesti kirjoitettu. Uskon, että tästä kirjasta olisi voinut tulla lähes Mockingbirdin kaltainen klassikko omin avuinkin. Lähes.

Rodulliset ja luokalliset erot ihmisten välillä nousivat edelleen pääosaan. Samoin Scoutin herääminen näiden erojen todellisuuteen oli teemana molemmissa kirjoissa vaikkakin melko eritavalla. Nyt eletään jo 1950-luvulla. Mustien oikeudet ovat heräämässä ja pelkästään biologisten erojen lisäksi nousevat kulttuurilliset erot suurempaan rooliin.

Kun Mockingbirdissä tietyt tapahtumat symbolisoivat suurempaa epäoikeudenmukaisuutta Yhdysvalloissa, niin Watchmanissa puhuttiin suoraan siitä "suuremmasta kuvasta". Tarina ei tästä varsinaisesti kärsinyt, mutta ymmärrän miksi sitä ehkä haluttiin kustantajan puolelta korostaa.

Tämä kirja ansaitsee paikkansa historiassa. Se oli itsessään tapahtuma, mutta myös puhdas ja innostava tarina. Olisi se sitten kenen tahansa kynästä peräisin. Jos kyse olisi puhtaasta jatko-osasta, niin melkein haistaisin tässä olevan kyse trilogiasta. Ehkä tulemme löytämään vielä jostain tallelokerosta tarinan, jossa pääsemme näkemään Scoutin 1970-luvun uranaisena, joka taas palaa kotikaupunkiinsa Alabamassa...

Gummerus julkaisi kirjan suomeksi  ja kääntäjänä toimi Kristiina Drews. Äänikirjakin voisi olla mielenkiintoista kuunneltavaa sillä lukijana toimii Reese Witherspoon. Pistää miettimään, että ennakoisikohan tämä Witherspoonin kiinnittämistä elokuvaan, jonka tulemisesta olen melko varma.





Go Set a Watchman, 2015, Harper Lee, Harper Collins





13.7.2015

The Other Hand/Little Bee




Kirja kulkee joskus nimellä The Other Hand ja joskus taas nimellä Little Bee. Riippuen onko kappaleesi kirjasta peräisin briteistä vai  jostain muualta. Itse tykkään Little Bee nimestä enemmän vaikka omistamani kappale tuota brittiläistä nimeä kantaakin. Se on Chris Cleaven toinen romaani vuodelta 2008 ja roikkui pitkään bestseller-listoilla. Eikä toki suotta.

Tarinaan on erittäin helppo uppoutua. Se aukeaa vain pala kerrallaan ja liikkuu eri kertojien painolla, rytmitettynä moniulotteisen tarinan ehdoilla. Cleaven tyyli käyttää kieltä on mahtavaa. Tarina tuntuu vain puskevan sivuilta omalla painollaan.

"I could not stop talking because now I had started my story, it wanted to be finished. We cannot choose where to start and stop. Our stories are the tellers of us."

Little Bee on nigerialainen tyttö, joka kokee pahoja asioita kotimaassaan. Tämä päätyy Englantiin vastaanottokeskukseen, jonka olot eivät myöskään ole ihanteelliset. Little Beellä on kuitenkin Nigeriassa rannalla tapaamansa englantilaisen miehen osoite mukanaan ja tämä karkaa laitoksesta miestä tapaamaan.

Lopulta Little Bee päätyy etsimänsä miehen vaimon hoteisiin. Näin Sarah O' Rourkesta tulee merkittävä osa tarinaa. Kuin myös tämän pojasta, joka haluaa elää elämänsä Batmanina. Myös Sarah tapasi Little Been Nigeriassa. Silloin kun rannalla tapahtui jotain kamalaa.

Tarinan ihmiset tuntuvat aidoilta. Little Bee ja Sarah ovat molemmat vahvoja naishahmoja, mutta samalla näistä löytyy vikoja, jotka ovat hyvin ihmismäisiä. Sarah ei ole länsimainen, vahva ja moraalintuntoinen supernainen, joka syöksyy pienen afrikkalaistytön pelastajaksi. Ennemminkin tämä kamppailee oman moraalinsa kanssa niin, että lukija alkaa jopa joissain paikoin kyseenalaistamaan kuinka hyvä ihminen tämä oikeastaan on.

Toisaalta mielestäni teot ratkaisevat. Kirjallisuus ja elokuvat ovat vain ylläpitäneet sankarimyyttiä. Etenkin naishahmoille, joille annetaan vielä äitimyytin taakka. Täydellisen, huolehtivan naisen malli, jota näiden odotetaan toteuttavan. Sarah oli virkistävä muutos näihin stereotypioihin.

Kirja toimii kritiikkinä muun muassa Britannian pakolaispolitiikalle. Siinä tuodaan esiin miten pakolaisia kohdellaan sekä vastaanottokeskuksissa että niiden ulkopuolella. Aihe joka myöskään Suomessa, jossa lapsia edelleen lukitaan säilöön, ei ole vailla aihetta kritiikkiin. Cleave ei kuitenkaan alleviivaa kirjassa tiettyjä poliittisia ongelmia vaan kaikki kritiikki tapahtuu hiljaisesti. Se uppoaa lukijan tajuntaan tarinan hahmojen kautta. Tavallisen elämän kautta. Esimerkiksi globalisaation tuomat epäkohdat tulevat esiin Little Been omista ajatuksista.

"A pound is free to travel to safety, and we are free to watch it go. This is the human triumph. This is called, globalization. A girl like me gets stopped at immigration, but a pound can leap turnstiles."

Naisten tasa-arvo ja sen toteutuminen eri tavalla ympäri maailma nousee kirjassa myös yhdeksi teemaksi. Tyttöjen kohtelu Nigeriassa on jotain mitä meidän länsimaalaisten on jopa hankala ymmärtää. Seuraava Little Been miete on kuitenkin melko helppo ymmärtää:

"That is the trouble with happiness - all of it is built on top of something that men want." 

Tämä on teema, joka ei kuitenkaan rajoitu kirjassa vain Nigeriaan vaan toistuu myös Sarahin elämässä. Voisin kutsua tätä jossain määrin feministiseksi kirjaksi.

Harvoin kirja pystyy tuomaan maailman epäkohtia samalla tavalla esiin kuin Little Bee. Kyse on ehkä tämän tavassa käyttää kieltä. Miten Bee yrittää ymmärtää itse uuttaa maailmaa ympärillään ja ikään kuin pakottaa lukijan lopettamaan tämän keskeneräiset ajatuksensa. Oivaltamaan jotain itse. Oivaltamaan vähintään mitä vapaus ja rauha merkitsevät ja miten etuoikeutetussa asemassa toiset ihmiset ovatkaan.

"That is it. Udo means, peace. Do you know what peace is, Charlie?"
Charlie shook his head.
"Peace is the time when people can tell each other their real names."

Tämä kirja toimii monella tasolla. Kritiikkinä, dekkarina ja etenkin vangitsevana tarinana. Siihen voi lukiessa saumattomasti myös suhtautua monella eri tavalla sillä kirja on kirjoitettu niin persoonallisella tyylillä, että sen eri tasot eivät riitele keskenään vaan tukevat toisiaan.

Kirja löytyy suomennettunakin. Suomennoksen on tehnyt Irmeli Ruuska vuonna 2011 ja se kantaa nimeä "Little Been tarina". Jos siis kirja on jäänyt väliin, niin suositteluni. Ainakin jos rankat teemat eivät pelota helposti pois.



The Other Hand, 2008, Chris Cleave, Sceptre

10.7.2015

Jörn Donnerin puoliautenttisia päiväkirjamerkintöjä





Tämä kirja on vanhan, älykkään, miehen puolikkaita ja lähes kokonaisia ajatuksia. Donner on kirjannut ylös päiviään parin vuoden ajalta kertoen triviaaleja yksityiskohtia ja ajatuksia Euroopasta, Venäjästä ja eduskuntatyöstään. En ole aiemmin tutustunut Donnerin kirjoihin, mutta ihmisenä ja hahmona hän on tullut minulle jo lapsuudesta jotenkin hyvin tutuksi. Tämä kirja inhimillisti häntä entisestään.

Lukiessa mieli kääntyi usein sateiseen toukokuun aamuun kun valmistauduin kohta alkavaan Helsinki Litiin. Ensimmäinen puhuja Litissä oli Jörn Donner ja tämä oli ainut asiakas lisäkseni Savoyn läheisessä kahvilassa. Päiväkirja oli jo kirjoitettu ja Donnerin oli tarkoitus puhua siitä lavalla. Tottakai tämä oli aivan liian kärsimätön puhumaan omista teksteistään kun muutakin asiaa oli.

Jörn Donner on karismaattinen hahmo, joten tämän ääntä on hankala olla kuulematta tekstistä. Se suorastaan puskee läpi. Kirjassa tarkastellaan maailmaa tämän silmin sekä hyvin isoissa että hyvin pienissä mittakaavoissa. Välillä mennään todella listamaisiin ilmaisuihin ja saamme kuulla mitä kalaa Donner on tänään ostanut tai milloin tämä ehkä menee nostamaan verkot. Omituista, että tämä jaksoi ainakin minua kiinnostaa.

"Kylmä aamu, haen Danielin.
Ehkä yötä maalla, ehkä ei.
Miksi en kirjoittanut aiemmin päiväkirjoja?
Nämä eivät ole yhtään kiinnostavia."

Kirjan teemoiksi nousevat Donnerin arkisen elämän lisäksi etenkin kuolema, kansainvälinen politiikka ja tämän eduskuntatyö. Kirjasta nauttiakseen täytyy olla ehkä hieman tirkistelijän vikaa. Donnerin raaka rehellisyys ainakin antaa tirkistelijöille todellisen leikkikentän.

Etenkin eduskuntaa tämä tämä kritisoi melko armottomasti paikka paikoin. Omaa eduskuntatyötään Donner tuntuu pitävän lähinnä haittana ja ajan tuhlaamisena muilta projekteiltaan, kuten tulevalta kirjaltaan Ruotsista. Konkarit kuten Erkki Tuomioja saavat tältä jonkin verran arvostusta kaiken kritiikin seassa, mutta tuntuu, etää eduskunta on täynnä pelkkiä aloittelevia nulkkeja.

Politiikka kuitenkin tuntuu edelleen Donneria kiinnostavan, mutta lähinnä isojen kuvien yhteydessä. Kaikki maailman sotia pienempi tuntuu olevan vain vähäpätöistä "kuntapolitiikkaa", jossa tämä ei halua olla mukana.

Donner haluaisi vain pitää sapattivuoden ja siksi odottaa hartaasti eduskuntatyönsä päättymistä. Levon odotusta varjostaa kuitenkin syöpä ja sen uusiutumisen pelko. Kuoleman läsnäolo tuntuu päiväkirjassa.

On hankala kuvitella mikä kirjan kohderyhmä olisi. Jos haluaa lukea viinan ja kalan tuoksuista, vanhan kärttyisen äijän jaarittelua, on tämä kirja juuri sinulle. Itse ainakin nautin. Ehkä jopa löysin Donnerista pienoisen sukulaissielun tämän kirjan välityksellä.



Pikku mammutti, puoliautenttisia päiväkirjamerkintöjä heinäkuusta 2013 helmikuuhun 2015, 2015, Jörn Donner, Otava

6.7.2015

Kun kaikkien skidien sankari oli Kurt Cobain






Sex Pistols tarjosi nuoruudessani äänen, jossa kaikui viha ja kapina ympäristö kohtaan jotenkin lapsellisen yksinkertaisessa muodossa. Punk oli tärkeä kanava monelle nuorelle käsitellä tuota ympäristöä ja yhteiskuntaa, joka ei välttämättä aina ole täysin lempeä kaikkia ihmisryhmiä kohtaan. Johnny Rottenin ääni ja se mahtava brittiaksentti iskeytyivät tajuntaani jo alle kouluikäisenä ja se kulttuuri, jota tuo ääni edusti, nousi edustamaan myös omaa ajatusmaailmaani myöhemmin nuoruudessani.

Nirvanan myötä löysin kuitenkin jotain uutta. Vaikka en sitä silloin ehkä osannutkaan sanoiksi pukea, niin toisin kuin 70-luvulla syntyneessä punk-liikkeessä, Nirvanassa pystyin kuulemaan oman sukupolveni äänen. Se ääni heräsi henkiin Kurt Cobainin hahmossa samalla tavalla kuin vaikka John Lennonin ääni joskus aiemmille sukupolville.

Cobainin johdattelemana jaoimme ysäriteineinä erilaisuuden kokemuksen, mutta jouduimme myös jakamaan sen luoman ristiriidan. Hylkiöiden ja ulkopuolisten ääni oli nyt kaikkien ääni. Nirvanasta tuli hetkessä ja hetkeksi maailman suurin musiikillinen ilmiö eikä sen ulkopuolisuuden leima voinut enää säilyä samankaltaisena.

"Heavier Than Heaven" (2001) on Charles R. Crossin kirja, jossa käsitellään koko Cobainin elämä niin yksityisenä kuin julkisenakin ihmisenä. Kirjassa käy melko elävästi ilmi miten Cobain joutui kamppailemaan suosion ja lehdistön kanssa. Tämä sai rocktähden statuksen, josta oli haaveillut pienestä asti, mutta väitti samalla halveksivansa mitä se edustaa. Tämän lisäksi hän joutui käymään henkilökohtaisempaa kamppailua heroiinin kanssa.

Vaikka Cobain usein mainitsi toistuvat vatsakipunsa syyksi itselääkinnälle, niin silti heroiini tuntuu niihin vähintään liioitellulta ratkaisulta. Kirjassa käykin järkyttävästi myös ilmi miten yliannostukset muodostuivat osaksi arkista rutiinia Cobainien perheessä. Jopa tämän lähipiirin muut narkkarit pelästyivät Cobainin nälkää huumettansa kohtaan. Kun muut käyttäjät halusivat sentään säilyä suhteellisen toimintakykyisinä, niin Kurtin päämäärä tuntui olevan aina täydellinen todellisuudesta pakeneminen.
 


Christopher Sandfordin kirja "Kurt Cobain" (1995) on Crossin kirjaa aiempi teos ja ehkä ei ihan yhtä perusteellinen. Se oli kuitenkin ensimmäinen omakohtainen kosketukseni Kurtin elämään kirjallisessa muodossa. Samalla se taisi olla ensimmäisiä kosketuksiani elämäkertoihin silloin nuorempana. Cobainin kohdalla etenkin onkin mielenkiintoista tutustua useampaan lähteeseen tämän elämästä. Käsitykset ja johtopäätökset Cobainista heijastelevat mainiosti sitä ristiriitaisuutta, jota tämän elämä tuntui ulkopuolelle välittävän.

Tämä C-kasetti (kysy vanhemmiltasi, jos et tiedä mikä se on)
oli yksi kaikkein rakkaimpia esineitäni nuorena.


Emme tiedä miten Cobainin kamppailuissa itseään ja suosiota vastaan olisi käynyt, koska 5. huhtikuuta 1994 tämä päätti ottaa yliannostuksen heroiinia ja ampua itsensä. Se on päivä, jonka moni sukupolvessani muistaa hyvin ja Cobainista tuli vaarallinen roolimalli.



Tänä vuonna ilmestyi dokumentti Cobainista, "Montage of Heck". Ensimmäistä kertaa koko Kurtin lähipiiri jakoi tästä ajatuksiaan ja pääsimme näkemään ja kuulemaan aivan uutta materiaalia. Etenkin Cobainien perhe-elämä Frances Bean tyttären syntymän jälkeen tuli videomateriaalista erittäin elävästi esille. Muissa maailmoissa olevien Kurtin ja Courtneyn räkäisesti duetoima Amazing Grace näiden hoitaessa pientä Francesta on voimakas kuva, jossa välittyy eri aikakausien arvot. Dokumentti ei esitä voimakasta rockjumalaa vaan heikon ja ristiriitaisen narkkarin, jolla sattuu olemaan myös suunnaton taiteellinen lahja.



Tärkeää dokumentissa ei ole vain se mitä näytetään vaan myös mitä päätetään olla näyttämättä. Cobain on tunnettu artistina, joka uransa huipulla päättää oman elämänsä. Itsemurha sivutaan kuitenkin hyvin nopeasti vain yhdellä lauseella dokumentin lopuksi. Cobainin tytär ei halunnut isänsä itsemurhaa enempää glorifioitavan ja mielestäni tämä oli tyylikkäästi tehty.



Myöskään aiemmissa dokumenteissa käsiteltyjä asioita ei nyt oikeastaan nähty. Pääpaino oli uudessa tiedossa eikä aikaa tuhlattu vanhan kertaamiseen. Dokumentin nimi "Montage of Heck" tulee Kurtin samannimisestä C-kasetista johon tämä oli koonnut hyvin tilkkutäkkimäisen sekoituksen musiikkia ja ääninäytteitä. Olikin hieno nähdä, että tätä "tilkkutäkkimäisyyttä" jatkettiin myös dokumentin tyylissä. Se koostui useasta eri elementistä ja päällekkäisestä tyylilajista. Dokumentti oli siis kuin taideteos itsessään.

Monet kirjalliset ja muusikkilliset idolini ovat jo kuolleita. Jotkut heistä jo kauan ennen syntymääni. Jotkut sanovat, että nämä elävät taiteensa kautta yhä. Mielestäni näiden taide jää kuitenkin aina vähän kiinni sinne omaan aikaansa. Taide ei vain kuole ihan yhtä nopeasti kuin tekijänsä.

Uskon, että Cobainin tekemää musiikkia tullaan kuuntelemaan vielä pitkään. Uusille sukupolville se tulee kuitenkin merkitsemään aina uusia asioita. Samalla tavalla kuin itse sain jotain uutta 70-luvun punkista, niin nykynuoriso voi saada jotain aivan uutta Nirvanan musiikista. Parempiakin sankareita olisi voinut 90-luvun skideillä olla, mutta tämä ainakin osasi tehdä hyvää musiikkia.





Heavier Than Heaven: A Biography of Kurt Cobain, 2001, Charles R. Cross, Hyperion
Kurt Cobain, 1995, Christpher Sandford, Da Capo Press

4.7.2015

Kirkkojen ja kartanoiden kätköistä





Suomessa tykätään puhua kuinka olemme olleet köyhä kansa, joka on joutunut elämään pelkällä vedellä ja leivällä. Vielä isänikin hiihti kouluun pakkasessa, puusuksilla, karhuja vastaan taistellen. Kuulemma. Todellisuudessa meilläkin on kuitenkin löytynyt pieniä ylellisyyden merkkejä. Eikä vain rikkaissa hoveissa ja aatelisilla, vaan myös useilla talonpojilla oli edes se yksi hopealusikka, sormus tai muu vastaava "sijoituskohde".

Kirkkojen ja kartanoiden kätköistä on kirja, joka korjaa joitain väärinkäsityksiä ja tuo esiin vanhoja aarteita historiastamme. Kirjan kirjoittaja Visa Immonen on arkeologian dosentti ja taidehistorioitsija. Kirja perustuu osittain tämän väitöskirjaan vuodelta 2009, jossa ensimmäistä kertaa luetteloitiin ja kuvattiin Suomen keskiajan ja uuden ajan alun aarteita. Kirjassa on kuvattu lisäksi joitain aivan uusia löytöjä.

Korkeatasoiset kuvat ovat kirjan suola.


Kirja on miellyttävä lukukokemus eikä vaadi älytöntä taustatietoa historiasta. Timo Nummisen suunnittelema ulkoasu runsaine kuvineen on onnistunut ja kirja on, aiheeseen sopivasti, esineenä hieno. Kirjan kumppaniksi sopii erinomaisesti vierailut vaikka Kansallismuseossa tai Turun linnassa. Itselle ainakin iski heti kipinä lähteä kipuamaan tuon oman paikallisen Porvoon museon portaita ylös ja alas.

Kirjassa tuotiin esiin joitain yllättäviä pieniä faktoja. On mielenkiintoista esimerkiksi ajatella, että vielä 1900-luvun alussa kaikki maailman löydetty kulta olisi mahtunut noin 10x10 metriä laajaan huoneeseen. Muutama sata vuotta aiemmin kaikelle kullalle olisi riittänyt lähes normaali kerrostalon vaatekaappi.

Kultasepän ammatti oli arvostettu kuten monet muutkin käsityöläisammatit. Nämä olivat kuitenkin niin sanotusti käsityöläisten kermaa ja elivät porvarillisesti. Pelkästään kultasepän välineet maksoivat 100 markkaa. Summa, jolla olisi voinut ostaa vaikka kivitalon jostain Turun arvoalueilta. Saksan alueella suurin osa porvariväestöstä olivatkin jonkin alan käsityöläisiä ja sama trendi jatkui vaihtelevasti muillakin alueilla.

Suomessa eräs kultaseppien tunnetuista "surperstaroista" oli Sven Guldsmed. Kirjassa moni tapahtuma sidotaan juuri tämän elämään ja se tuo itse kirjaan kivalla tavalla lisää elävyyttä.

Esineiden yksityiskohdat pääsevät hienosti kirjassa esille.

Vaikka kultasepät olivat tärkeässä asemassa, niin suurin osa ihmisistä osasi itsekin tehdä jonkin verran metallitöitä. Taito oli verrannainen muihin kotitöihin, eikä samalla tavalla ammattilaisten privaattia leikkikenttää, kuten nykypäivänä. Esimerkiksi yksinkertaiset valutyöt ja napit onnistuivat taitavalta kotisepältäkin ja näissä valuissa käytettyjä muotteja on löytynyt Suomesta jonkin verran.

Näin ollen tiedetään, että jo rautakaudella osattiin tehdä valutöitä. Vanhimmat valukuppien palaset ovat löytyneet Kajaanin Äkälänniemestä ja ne ovat ajoitettu noin 200-luvulle jaa. Silloin sepät olivat erittäin arvostettuja ja näihin suhtauduttiin uskonnollisella kunnioituksella. Nämähän kuitenkin muovasivat luontoa itsessään ihmisten omiin tarkoituksiin.

Hopeinen ehtoollismalja Porvoosta. Noin 1230
Kulta- ja hopea-aarteiden esittely kirjassa oli itselleni sen parasta antia. Suomesta tunnetaan kulta- ja hopeaesineitä vuosien 1200-1600 väliseltä ajalta yli neljäsataa kappaletta. Uskonpuhdistuksen aikaan Suomesta vietiin Kustaa Vaasan toimesta iso osa aarteista pois.

Kirjassa selvitetään melko yksityiskohtaisesti millaisia esineitä aarteistoomme kuului ja missä ne sijaitsivat. On hienoa katsella kuvia näistä esineistä kun kuvat ovat kerrankin todella korkealaatuisia. Yksityiskohdat tulevat esiin ja kultaseppien varsinainen kädenjälki on kirjassa nähtävissä selkeästi.

Useat aiheet olivat luonnollisesti uskonnollisia, mutta on mielenkiintoista miten esimerkiksi tietyt trendit jatkuitvat ammattiryhmän sisällä vuodesta toiseen.

Jos vähänkään kiinnostaa historia, käsityöt, design tai suomalainen kulttuuri, niin suosittelen ehdottomasti tätä kirjaa. Ihan jo vaikka pelkästään esineiden ihastelun kannalta.




Kirkkojen ja kartanoiden kätköistä, 2015, Visa Immonen, Maahenki, arvostelukappale

1.7.2015

The Girl on the Train




The Girl on the Train on kirja, jonka poimin mukaani sen aiheuttaman kasvavan hypen vuoksi. Kun Stoner ja Kaikki se valo olivat hypensä arvoisia, niin tämän kohdalla jäin kuitenkin ihan hitusen verran ihmettelemään sitä. Kirja oli monin paikoin onnistunut, mutta ei mitenkään erityisen mieleenpainuva tai oivaltava.

Tarina oli ihan hyvä ja tyyli jaksoi ainakin pitää otteessaan. Huonosta kirjasta ei siis missään nimessä kyse. Välillä ehkä mentiin vähän sekaville urille juonen suhteen ja jotkin henkilöhahmot jäivät hitusen ontoiksi. Se pääasia, eli tunnelma, oli mielestäni kuitenkin onnistunut.

Tunnelma syntyy erityisesti päähenkilön, Rachelin, sisäisestä ajatusmaailmasta ja eräänlaisesta kamppailusta, jota tämä käy itsensä kanssa. Rachel on alkoholisti ja itse vuosia baareissa työskennelleenä löysin tästä hahmosta jotain todella tuttua. Lähiöbaarien kantisten jutut kaikuivat kirjan sivuilta Rachelin kautta ja välillä oli ihailtava kirjailija Paula Hawkinsin kykyä löytää nämä pienet ihmisyyden palaset niinkin tarkasti ja saada ne mahtumaan paperille.

Myös naiseuden käsitteet nousivat kirjassa tärkeästi esille. Tarinassa on kohtia, joissa Rachel joutuu ikään kuin puolustelemaan itseään jatkuvasti. Tämä ei täytä naiseuden myytin vaatimuksia ja joutuu kirjassa maksamaan siitä. Lukija voikin mielenkiintoisena ajatusleikkinä välillä kääntää roolit mielessään. Olisiko Rachelin käytös ympäristöstä niin tuomittavaa jos kyseessä olisi mies?
 “I can’t do this, I can’t just be a wife. I don’t understand how anyone does it—there is literally nothing to do but wait. Wait for a man to come home and love you. Either that or look around for something to distract you.”

Kirja päällimmäiseksi on murhamysteeri. Rachel kulkee joka päivä junalla työhön, jonka oikeastaan on jo menettänyt ongelmiensa vuoksi. Tämä haaveilee etenkin tietyllä pysäkillä elämästä, jonka haluaisi ja elämästä, joka tällä oli joskus ollut.

Haave-elämää edustaa junan ikkunan läpi tarkasteltava pariskunta, jonka Rachel nimeää Jessieksi ja Jasoniksi, vanhaa elämää taas edustavat näiden kanssa samassa naapurustossa asuvat entinen aviomies Tom ja tämän uusi vaimo Anna. Nämä elämät tuntuvat kuitenkin jäävän pysäkki pysäkiltä yhä etäisemmiksi eikä Rachel tunnu saavan niistä otetta sen paremmin kuin omasta elämästäänkään.
“There’s something comforting about the sight of strangers safe at home.”
Eräänä päivänä tämä kuitenkin lukee Jessien, joka onkin nimeltään Megan, kuolleen. Kyseessä on murha ja Rachel katsoo velvollisuudekseen tehdä jotain auttaakseen. Kyseessä on humalaisen ihmisen myötätunto, jossa tuntuu olevan taustalla epätoivoinen tarve olla jotenkin hyödyksi, mutta toisaalta näyttää myös siltä, että Rachel saattaa olla melko syvällä mysteerissä itsekin. Muisti nousee kuitenkin kirjassa tässä kohtaa tärkeäksi teemaksi. Miten se saattaa tehdä kepposia mielelle ja mieli jää jumiin outoihin ajatuksiin.
 “One for sorrow, two for joy, three for a girl . . . Three for a girl. I’m stuck on three, I just can’t get any further. My head is thick with sounds, my mouth thick with blood. Three for a girl. I can hear the magpies—they’re laughing, mocking me, a raucous cackling. A tiding. Bad tidings. I can see them now, black against the sun. Not the birds, something else. Someone’s coming. Someone is speaking to me. Now look. Now look what you made me do.”

Paula Hawkins on onnistunut luomaan ginin, tonicin ja dieselveturien tuoksuisen kirjan, jossa riittää mielenkiintoisia juonenkäänteitä. Tyylillisesti sitä on usein verrattu Gillian Flynnin Gone Girliin ja tätä vertausta onkin hankala olla tekemättä. On kuin jostain olisi yhtäkkiä syntynyt uusi "girl-noir" alatyyli kirjallisuuteen.

Kirjaa kutsutaan usein Hawkinsin esikoiseksi, mutta todellisuudessa tämä on tehnyt jo neljä romaania salanimellä. Ensimmäiset romaanit olivat romanttista fiktiota, jotka kirja kirjalta kääntyivät tummempaan suuntaan. Lopulta kukaan ei tuntunut ostavan niitä. Hawkinsin ura oli vaarassa ja paniikki jäyti takaraivoa. Lopulta tämä näköjään antoi mielensä tummimpien osien ottaa tarinasta vallan.

Nyt uuden kirjan myyntiluvut kilpailevat jo Gone Girlin kanssa ja elokuvaoikeudetkin on myyty Dreamworksille jo ennen kirjan julkaisuakaan. Erityisen innolla odotankin minkälainen roolitus elokuvaan keksitään. Voimme siis varmasti odottaa kirjasta syyskuussa myös täällä dekkarien luvatussa maassa hittiä kun Otava julkaisee kirjan suomenkielellä nimellä "Nainen junassa".

“I have never understood how people can blithely disregard the damage they do by following their hearts. Who was it said that following your heart is a good thing? It is pure egotism, a selfishness to conquer all.”

The Girl on the Train, 2015, Paula Hawkins, Riverhead Books